Not in my backyard

Niitä ei kuulemma saa vihata. Ei, vaikka ne ovat kirppuisia ja tautisia olentoja, jotka eivät koskaan ole oppineet peseytymään. Ne syövät vääriä asioita, eivät hoida hampaitaan ja saastuttavat paikat, joissa ne liikkuvat.

Niistä pitäisi muka pitää yhtä paljon kuin kaikista ihmisistä. Joittenkin mielestä ne ovat eksoottisen kauniita ja siksi niin kiinnostavia. Pyh, sanon minä. Ne ovat rumia, karvaisia olentoja, joilla on suomalaiseen makuun liian suuret korvat.

Niistä on tullut valtava ongelma monessa paikassa. Ne matkustivat jäniksinä vieraaseen maahan ja lisääntyivät kuin jänikset. Niitä ei tunnettu siellä, eikä niitä osattu varoa. Ja yhtäkkiä koko saari oli täynnä niitä ja kaaos oli valmis.

Ne ovat levinneet ympäri maailman. Suomessakin niitä on ollut niin kauan, että ne esiintyvät jo Topeliuksen Maamme kirjan kansansaduissa. Ymmärrän kyllä, että suomalaisen maaseudun ja metsien rauha houkuttelee niitä. Mutta että ne ovat vallanneet jo kaupungitkin!

Niitä pitäisi suvaita. Niitten pitäisi antaa kulkea kaduilla rauhassa. Epämääräinen haahuilu paikasta toiseen johtuu vain siitä, että niillä on mielessä tasan yksi asia: lisääntyminen. Aikamoisia häntäheikkejä ne ovatkin. Ne vilkuttavat tummia silmiään kotoisille eläjillemme ja saavat useimmat heltymään. Jotkut päästävät niitä jopa koteihinsa.

Mihin tämä maailma on menossa? Nehän elävät veronmaksajien rahoilla! Ne eivät tee mitään hyödyllistä tai tuottavaa. Toimettomina ne hiippailevat meidän pihoillamme. Ja kun sellainen tulee pimeällä kadulla vastaan, sitä kyllä pelästyy.

Miksei niitä oteta kiinni ja opeteta tavoille? Miksei kukaan vaadi niille ulkonaliikkumiskieltoa? Eivätkö ne muka häiritse muita? Onko tässä kohta hankittava vahtikoiria vartioimaan kotipihani rauhaa?

Silläkin uhalla, että leimautuisin rasistiksi, sanon, että vihaan niitä. Minulla lienee siihen oikeus. Ne saastuttivat pihavajani. Ne repivät säkillisen näytelmävaatteitani riekaleiksi. Ne tuhosivat pihan omenapuutkin. Ja sitten joku tulee sanomaan, että niitä olisi tulossa naapuriin iso liuta, ei kai haittaa.

Älkää tulko puhumaan minulle suvaitsevaisuudesta. Jänikset pysykööt kaukana minusta ja pihastani.

* * * * *
Eivätkö äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat muka kirjoita itse mitään? Ainakin meidän kurssimme kirjoittaa! Tämä ja muita eri tekstilajeihin tuotettuja jänisaiheisia tekstejä osoitteessa http://janistekstit.blogspot.fi/2011/12/tervetuloa-janisten-ihmeelliseen.html.

Pikku karhut pienenä

Pikku karhut pienenä on 18-sivuinen kirja, jonka kirjoitin ensimmäisen luokan keväällä (1996) Oma iloinen kirja -kirjoituskilpailuun. Kisan järjesti Iloisen Aapisen kustantaja, joten nokkelasti päätin käyttää kertomukseni hahmoina aapisesta tuttuja pikkukarhuja Onnia ja Enniä. Kirjani on tavallaan etko-osa aapiselle, jossa karhut opettelevat lukemaan: kerron tarinan, joka johtaa lukutaidon merkityksen ymmärtämiseen. Olin ilmeisesti yksi nuorimmista osallistujista, ja aherrukseni palkittiin kunniamaininnalla ja paksulla Hipsuvarvas-kirjalla.

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka kirjoitin tietokoneella. Käytin äitini linnunpönttömäistä Macintoshia luonnoksen laatimiseen. Kun teksti oli mieleinen, katsoin näyttöruudulta mallia ja kirjoitin sen käsin (koska tietokoneelta ei voinut tulostaa!). Tarkoituksenani oli piirtää kuva jokaiselle sivulle, mutta koska kirjan teossa tuli tietysti kiire ja kuvien värkkääminen väsytti, niitä ei lopulta syntynyt kovin montaa.

Kirjaan liittyi myös sellaista dramatiikkaa, että silloinen paras kaverini luki kirjani ja laati itse lähes täysin samanlaisen. Suutuin matkinnasta, ja lopulta opettajamme suostutteli kaverini olemaan osallistumatta kisaan teoksellaan.

Alkuperäinen, lyijykynällä kirjoitettu ja puuväreillä voimakkaasti väritetty kirja on Weilin+Göösillä. Onneksi otimme minulle talteen (kehnot) valokopiot, jotta tästä taide-elämyksestä saa nauttia edelleen. Julkaisen tässä kuvat kopioista ja kirjoitan tekstin näkyviin, koska sitä on paikoin vaikea lukea kopiosta.

Pikku karhut pienenä
Heli Hämäläinen 1B

Onni ja Enni syntyivät eräänä tammikuisena yönä. Äitikarhu huomasi heidät vasta maaliskuussa herätessään talviuniltaan.

Eräänä kauniina kesäpäivänä äitikarhu ja isäkarhu päättivät viedä pikkukarhut huviretkelle.
Äitikarhu: "Viedään Onni ja Enni retkelle."
Isäkarhu: "Hyvä idea!"

Pikkukarhut kasvoivat nopeasti. Leikki-ikäisinä he joutuivat tosi jännittävään seikkailuun.

Päivä kului nopeasti uidessa ja mustikoita syödessä. Ennen kotiin lähtöä syötiin vielä eväitä. Enni mutusteli voileipäänsä kaikessa rauhassa ja Onni oli kiivennyt läheiseen puuhun syömään omenaa.
Onni: "Nam! Nam!"

Äitikarhu ja isäkarhu pakkasivat tavarat reppuihin ja sanoivat: "Nyt lähdetään tallustelemaan kotia kohti."
Onni maiskutteli omenaansa niin äänekkäästi, ettei kumpikaan kuullut, mitä heidän vanhempansa sanoivat.
Äiti- ja isäkarhu olivat jo kadonneet näkyvistä,  kun Onni ja Enni huomasivat yht'äkkiä, että olivat yksin metsässä.

Pikkukarhut purskahtivat itkuun ja parkuivat niin kovalla äänellä, että vanha ja viisas Augustus-pöllö lensi katsomaan, mistä moinen meteli johtui.

Onni ja Enni kertoivat, että heillä ei ollut aavistustakaan, missä suunnassa koti oli. Augustus-pöllö sanoit: "Älkää hätäilkö. Minä haen teille kartan ja kompassin."

Pöllö lensi kotipuulleen hakemaan lupaamiansa tavaroita. Pian se jo lentää lehahti takaisin Onnin ja Ennin luokse ja antoi heille kartan ja kompassin.
"Mutta eihän me...", sanoi Onni.
"Ei mitään muttia. Minä autan kyllä kaikkia hädässä olevia",

sanoi Augustus-pöllö ja lehahti takaisin pyydystämään illallista. Enni katseli pöllön tuomia tavaroita ja sanoi: "Mikä tuo härveli on, missä on pyörivä nuoli keskellä?"
"En minä tiedä."

"Hei, nyt muistan. Pöllöhän sanoi, että tuo on kartta, silloin tämän täytyy olla kompassi", sanoi Onni.
"Mutta mitä tällä tehdään?", kysyi Onni.
"En minä vaan tiedä", sanoi Enni ja alkoi taas parkua.

Ilta oli jo aika pimeä ja pikkukarhuja alkoi pelottaa. Silloin paikalle juosta jolkutteli susi, joka oli paikkakunnan mestari kymmenottelussa. Susi oli harjoittelemassa yösuunnistusta.

KIRJAN EHDOTTOMASTI HIENOIN KUVA!
Nauroin loputtomasti, kun piirsin tätä.

"Mikä teillä on hätänä pikkukarhut?" kysyi susi.
Onni ja Enni kertoivat mitä oli tapahtunut ja että heitä pelotti jo näin pimeässä.
"Katsotaanpa sitä karttaa. Tuo P tarkoittaa pohjoista ja E etelää."

"Missä suunnassa teidän kotinne on?" kysyi susi.
"Ei meidän koti ole mikään P eikä E, vaan karhuluola!" huusivat pikkukarhut.

"Tuossahan lukeekin karhuluola. Kuljette vain kompassin nuolen osoittamaan suuntaan, niin pian olette kotona. Kuulkaas pikkukarhut, kyllä teidän täytyy opetella lukemaan", sanoi susi ja lähti jatkamaan suunnistusharjoituksiaan.

Pikkukarhut lähtivät tallustelemaan suden neuvomaan suuntaan. Hetken kuluttua he kuulivat edestäpäin askelia ja huomasivat, että äiti- ja isäkarhu tulivat etsimään heitä.

Iloisina pikkukarhut juoksivat vanhempiensa syliin. Isä- ja äitikarhu olivat huolestuneet kovasti kun huomasivat kotiin tullessaan, että pikkukarhut eivät seuranneetkaan niitä.
Pikkukarhut: "ISÄ! ÄITI!"

Isä- ja äitikarhu kantoivat väsyneet pikkukarhut selässään kotiin.
Ja niin tämä pikku seikkailu päättyi onnellisesti.

Sarjakuva NOON

Klikkaa, niin näet tämän yläasteen ainekirjoitusvihosta
löydetyn sarjakuvan suurempana.