Menin toissapäivänä hammaslääkäriin. Kirkkain halogeenilampuin valaistussa odotushuoneessa istui muutama kärsivän näköinen potilas. Yksi odottaja herätti kuitenkin huomioni.
On yleistä pelätä hammaslääkäriä, mutta tämä yksi potilas oli kasvoiltaan vitivalkoinen. Hänen silmänalusensa olivat niin tummat, ettei hän varmasti ollut nukkunut viikkoon. Hän puristi odotustuolin käsinojia niin tiukasti, että puu ritisi.
Istuin henkilön viereiselle tuolille ja ajattelin sanoa jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa.
"En olekaan ikuisuuksiin käynyt hammaslääkärissä", yritin aloittaa keskustelua.
Mies käänsi tummat, palavat silmänsä hitaasti minuun. Hänen katseensa tuntui salpaavan hengitykseni ja samalla paljastavan koko maailman salaisuudet.
"Nuori neiti ei taida tietää ikuisuudesta mitään", hän lausui hitaasti äänellä, jossa soivat kauneimmat enkelikellot ja jylisivät hurjimmat ukkoset.
Samassa hammaslääkäri avasi huoneensa oven ja kutsui: "Herra Traakkula, olkaa hyvä!" Ja ennen kuin ehdin huomata, mies oli lipunut tai liitänyt tai jotenkin täysin äänettömästi siirtynyt lääkärin huoneeseen. Minua kylmäsi.
Kun myöhemmin tuli minun vuoroni, hammaslääkäri näytti erilaiselta, kenties kalpeammalta kuin aiemmin. Aivan kuin hän olisi jotenkin vanhentunut. Ehkä hänellä oli ollut pitkä päivä ja väsymys alkoi painaa.
Istuessani hammaslääkärin tuoliin huomasin, että hänenkin silmänsä olivat tummat ja tulenpalavat.
